Kun Suomi liitettiin osaksi Venäjää vuonna 1809 ja Suomelle annettiin autonominen asema, Venäjän keisari korosti Suomen nousua kansakuntien joukkoon. Suomen kansanluonnetta oltiin kuitenkin pohdittu jo kauan, mutta vasta Ruotsista irtauduttuaan suomalaiset ymmärsivät, ettei Suomi olisi enää osa Ruotsia. Suomalainen sivistyneistö ottikin tehtäväkseen kansakunnan identiteetin luomisen.
Venäjän sensuuri oli noina aikoina hyvin kovaa ja monet suomalaiset lehdet lakkautettiin, koska lehtien sisältö ei miellyttänyt venäläisiä. Kun Turun yliopisto tuhoutui kaupungissa riehuneessa tulipalossa vuonna 1827, yliopisto siirrettiin pääkaupunkiin Helsinkiin ja suhde Ruotsiin löyhentyi entisestään.
Helsingin yliopistossa alkoi kokoontua suomenmielinen Lauantaiseura, jonka jäseninä olivat muun muassa Johan Vilhelm Snellman, Johan Ludvig Runeberg, Zacharias Topelius ja Elias Lönnrot. Lauantaiseuran lähtökohtana oli sivistyneistön kansallistaminen ja kansan sivistäminen. Suomen kielestä haluttiin sivistyskieli ja siksi oli luotava runsas kansankielinen kirjallisuus. Useimmat seuran jäsenet eivät suomenmielisyydestään huolimatta osanneet puhua suomea, vaan olivat ruotsinkielisiä. Vuonna 1831 fennomaanit perustivatkin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, joka tuki suomenkielisen kirjallisuuden syntyä. Romanttisten ihanteiden mukaan kansanrunoudessa ilmeni kansanluonne; villiys, elävyys, vallattomuus ja vapaus sekä kyky sivistykseen. Kansanrunous toimi pohjana luontaisten tuntojen ja kulttuurin kehitykselle.
Elias Lönnrotin kokoama Kalevala (1835, toinen laajempi versio 1849) nosti Suomen sivistysvaltioiden joukkoon mahtavalla myyttisellä muinaishistoriallaan. Teos on ideologinen ja sen mallina käytettiin muita kansalliseepoksia. Koska sivistyneistön suomen kielen taito oli todella huono, Kalevalan merkitys kasvoi yhdessä suomalaisen lukijakunnan kanssa. Lönnrot oli myös yksi merkittävistä suomen kirjakielen kehittäjistä. Hän kokosi useita sanakirjoja ja keksi monille kulttuurin osa-alueille suomenkieliset nimensä, esimerkiksi sanan kirjallisuus hän keksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran nimeä varten.
Zacharias Topelius, historioitsija ja kirjailija, tahtoi vallan sivistyneen porvariston käsiin, koska ruotsinkielinen aatelisto edusti hänen mielestään mennyttä aikaa. Porvariston näkemys kansasta oli ihanteellinen romanttiseen tapaan. Teoksessaan Boken om vårt land (1875, Maamme kirja) hän kuvaa suomalaiset jumalanpelkoisiksi, uutteriksi, karaistuneiksi, kärsivällisiksi, uhrautuvaisiksi, rauhallisiksi, lojaaleiksi, hidasluontoisiksi ja tiedonhaluisiksi. Topeliuksen kuva suomen kansasta elää edelleen vahvana stereotypiana.
Johan Ludvig Runeberg kuvasi suomen kansan ristiriidattomaksi ja uskolliseksi eeppisissä runoelmissaan. Hän loi arkityypin suomalaisesta miehestä runossaan Saarijärven Paavosta (kokoelmassa Dikter, 1830, Runoja). Paavo ei lannistu vaikeimmissakaan oloissa, vaan jatkaa sitkeästi yrittämistä. Runebergin todellinen kuva kansasta oli kuitenkin päinvastainen kuin hänen romanttisten ihanteiden mukaan kuvailemansa kansa. Tavallinen kansa oli likaista, äänekästä ja eläimellistä. Runebergin tunnetuin teos on Fänrik Ståls sägner (1848, 1869; Vänrikki Stoolin tarinat), joka käsittelee Suomen sotaa. Kokoelman ensimmäinen runo Maamme valittiin myöhemmin Suomen kansallislauluksi.
1800-luvulla kasvavan porvariston vapaa-aika lisääntyi. Ihmiset alkoivat lukea ajankuluksi ja Suomeen syntyi uudenlaista kirjallisuutta; käyttökirjallisuuden, uskonnollisen kirjallisuuden ja runouden rinnalle nousi romaani. Romaanien lukua harrastivat erityisesti naiset, jotka eivät osallistuneet työn tekoon tai julkiseen elämään. Joutilaisuutta helpotettiin lukemalla sankaritarinoita, joiden lopussa sankaritar sai sankarinsa. Useimmat suomalaiset romaanikirjailijat olivatkin naisia, mutta kirjallisuus ei ollut vielä naisille ammatti. Tunnetuin romaanikirjailija oli Fredrika Runeberg, Johan Ludvig Runebergin puoliso. Hänen romaaneissaan naiset pohtivat asemaansa, joka olikin pieni itu naisasialle.
Nurmijärveläinen, nuori ylioppilas Aleksis Stenvall otti osaa Suomalaisen Kirjallisuuden seuran kilpailuun, jossa etsittiin parasta suomalaista teatterikappaletta. Noihin aikoihin kirjailijanimensä keksinyt Aleksis Kivi voitti palkinnon Kalevalaan pohjautuvalla Kullervo-tragediallaan vuonna 1860. Lopullisen Kullervon hän sai valmiiksi vasta 1864 ja saman vuoden lopussa ilmestyi komedia Nummisuutarit. Kiven näytelmistä ainoastaan Lea esitettiin hänen elinaikanaan. Kiven pääteos Kullervon ja Nummisuutarien ohella on Seitsemän veljestä -romaani, joka julkaistiin vuonna 1970. Humoristinen romaani kuvaa yhteiskuntaan sopeutumattomien, luonnon keskellä elämää havittelevien veljesten elämää. Kivi käytti inspiraation lähteinään monia klassikoita ja Raamattua.
Lähteet
Venäjän sensuuri oli noina aikoina hyvin kovaa ja monet suomalaiset lehdet lakkautettiin, koska lehtien sisältö ei miellyttänyt venäläisiä. Kun Turun yliopisto tuhoutui kaupungissa riehuneessa tulipalossa vuonna 1827, yliopisto siirrettiin pääkaupunkiin Helsinkiin ja suhde Ruotsiin löyhentyi entisestään.
Helsingin yliopistossa alkoi kokoontua suomenmielinen Lauantaiseura, jonka jäseninä olivat muun muassa Johan Vilhelm Snellman, Johan Ludvig Runeberg, Zacharias Topelius ja Elias Lönnrot. Lauantaiseuran lähtökohtana oli sivistyneistön kansallistaminen ja kansan sivistäminen. Suomen kielestä haluttiin sivistyskieli ja siksi oli luotava runsas kansankielinen kirjallisuus. Useimmat seuran jäsenet eivät suomenmielisyydestään huolimatta osanneet puhua suomea, vaan olivat ruotsinkielisiä. Vuonna 1831 fennomaanit perustivatkin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, joka tuki suomenkielisen kirjallisuuden syntyä. Romanttisten ihanteiden mukaan kansanrunoudessa ilmeni kansanluonne; villiys, elävyys, vallattomuus ja vapaus sekä kyky sivistykseen. Kansanrunous toimi pohjana luontaisten tuntojen ja kulttuurin kehitykselle.
Elias Lönnrotin kokoama Kalevala (1835, toinen laajempi versio 1849) nosti Suomen sivistysvaltioiden joukkoon mahtavalla myyttisellä muinaishistoriallaan. Teos on ideologinen ja sen mallina käytettiin muita kansalliseepoksia. Koska sivistyneistön suomen kielen taito oli todella huono, Kalevalan merkitys kasvoi yhdessä suomalaisen lukijakunnan kanssa. Lönnrot oli myös yksi merkittävistä suomen kirjakielen kehittäjistä. Hän kokosi useita sanakirjoja ja keksi monille kulttuurin osa-alueille suomenkieliset nimensä, esimerkiksi sanan kirjallisuus hän keksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran nimeä varten.
Zacharias Topelius, historioitsija ja kirjailija, tahtoi vallan sivistyneen porvariston käsiin, koska ruotsinkielinen aatelisto edusti hänen mielestään mennyttä aikaa. Porvariston näkemys kansasta oli ihanteellinen romanttiseen tapaan. Teoksessaan Boken om vårt land (1875, Maamme kirja) hän kuvaa suomalaiset jumalanpelkoisiksi, uutteriksi, karaistuneiksi, kärsivällisiksi, uhrautuvaisiksi, rauhallisiksi, lojaaleiksi, hidasluontoisiksi ja tiedonhaluisiksi. Topeliuksen kuva suomen kansasta elää edelleen vahvana stereotypiana.
Johan Ludvig Runeberg kuvasi suomen kansan ristiriidattomaksi ja uskolliseksi eeppisissä runoelmissaan. Hän loi arkityypin suomalaisesta miehestä runossaan Saarijärven Paavosta (kokoelmassa Dikter, 1830, Runoja). Paavo ei lannistu vaikeimmissakaan oloissa, vaan jatkaa sitkeästi yrittämistä. Runebergin todellinen kuva kansasta oli kuitenkin päinvastainen kuin hänen romanttisten ihanteiden mukaan kuvailemansa kansa. Tavallinen kansa oli likaista, äänekästä ja eläimellistä. Runebergin tunnetuin teos on Fänrik Ståls sägner (1848, 1869; Vänrikki Stoolin tarinat), joka käsittelee Suomen sotaa. Kokoelman ensimmäinen runo Maamme valittiin myöhemmin Suomen kansallislauluksi.
1800-luvulla kasvavan porvariston vapaa-aika lisääntyi. Ihmiset alkoivat lukea ajankuluksi ja Suomeen syntyi uudenlaista kirjallisuutta; käyttökirjallisuuden, uskonnollisen kirjallisuuden ja runouden rinnalle nousi romaani. Romaanien lukua harrastivat erityisesti naiset, jotka eivät osallistuneet työn tekoon tai julkiseen elämään. Joutilaisuutta helpotettiin lukemalla sankaritarinoita, joiden lopussa sankaritar sai sankarinsa. Useimmat suomalaiset romaanikirjailijat olivatkin naisia, mutta kirjallisuus ei ollut vielä naisille ammatti. Tunnetuin romaanikirjailija oli Fredrika Runeberg, Johan Ludvig Runebergin puoliso. Hänen romaaneissaan naiset pohtivat asemaansa, joka olikin pieni itu naisasialle.
Nurmijärveläinen, nuori ylioppilas Aleksis Stenvall otti osaa Suomalaisen Kirjallisuuden seuran kilpailuun, jossa etsittiin parasta suomalaista teatterikappaletta. Noihin aikoihin kirjailijanimensä keksinyt Aleksis Kivi voitti palkinnon Kalevalaan pohjautuvalla Kullervo-tragediallaan vuonna 1860. Lopullisen Kullervon hän sai valmiiksi vasta 1864 ja saman vuoden lopussa ilmestyi komedia Nummisuutarit. Kiven näytelmistä ainoastaan Lea esitettiin hänen elinaikanaan. Kiven pääteos Kullervon ja Nummisuutarien ohella on Seitsemän veljestä -romaani, joka julkaistiin vuonna 1970. Humoristinen romaani kuvaa yhteiskuntaan sopeutumattomien, luonnon keskellä elämää havittelevien veljesten elämää. Kivi käytti inspiraation lähteinään monia klassikoita ja Raamattua.
Lähteet
- Haapala, Vesa - Hellström, Inkeri - Kantola, Janna - Kaseva, Tuomas - Korhonen, Riitta - Maijala, Minna - Saarikivi, Janne - Salo, Merja - Torkki, Juhana 2010. Särmä. Otava, Keuruu.
- Kuvat Wikimedia Commons, vapaasti kopioitava arkisto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti